Täysin seikkailumielellä oli lähdettävä tsekkaamaan Sweet ja Slade II Jyväskylän jäähalliin 9.11. Supporttina oli tarjolla vielä mainio Led Zep -coverbändi Let’s Eppelin.
Eppelin luukutti tunteella läpi Zepin suurimmat hitit. Vuosia kestänyt tutkimustyö kuuluu joka hetkessä - kvartetti onnistuu kerta toisensa jälkeen Zeppelin-elämyksen rekonstruoinnissa, ja varsinkin Immigrant Song rokkasi mieleenpainuvasti.
On pakko tunnustaa, että molemmat illan pääesiintyjät ovat jääneet itselle hieman tuntemattomiksi. Kuuntelutilanne olikin paradoksaalinen, kun kuuli “uutena musana” 30 vuotta vanhoja biisejä… Kun lisäksi vielä puolivuosisataiset ukot laulavat “Teenage Rampagesta” ja muusta vastaavasta, päästään jo melkoisiin sfääreihin.
Nostalgisointi näytti kuitenkin kansaa kiinnostavan, koska tupa oli melko täynnä. Tämä näytti innostavan bänditkin varsin mukavaan menoon, ja ja erityisesti soittopuoli kulki tiukasti ja hyvällä fiiliksellä. Korkeimmat falsetit eivät ehkä aina irronneet ihan samaan tyyliin kuin silloin nuorena, mutta mitä siitä - tapahtuman on pakko olla onnistunut, kun jopa vip-karsina tyhjeni ihmisten mentyä bändejä kuuntelemaan.
Riffi Jazz Barissa tuuditti kuulijan kultaiselle 50-luvulle, jolloin jazzissa oli mellow tonea yllin kyllin ja oikea bändin koko oli kvintetti. Riffin ohjelmisto koostui 7 Steps to Heavenin ja 500 Miles High’n kaltaisista umpijazzbiiseistä höystettynä muutamalla omalla sävellyksellä. Kuulostaa ehkä mielenkiinnottomalta, mutta ehkä juuri materiaalin tuttuus auttoikin tällä kertaa soittajat varsin letkeään menoon. Kalevi Louhivuoren trumpetti ja Daniel Nyströmin tenorifoni soivat sävykkäästi yhteen Antti Kujanpään eleettömän tyylikkään pianismin kanssa ja Riina Ammesmäki lauloi jälleen kauniisti.
Konsertti oli yhteispohjoismainen avustushanke (yhteistyössä Jyzz ry ja Suomalainen konservatorio), jonka tuotto lähetettiin lyhentämättömänä Prahan tulvasta kärsineille muusikoille.
Tampere Jazz Happening tapahtui viikonloppuna Hämeen sydämessä. Bill Frisell, Delirium ja U-Street All Stars pistivät lähtemään paikalle - saisihan ohessa kuulla myös muita varsin kiinnostavia kokoonpanoja. Pääsin paikalle vasta lauantaina, jolloin ohjelmisto taisi olla viikonlopun freemäisin. Satoko Fujii Quartetin sessio jäi hieman etäiseksi - ajoittaisia hienoja jaksoja ympäröi kuitenkin ainakin omaan makuuni hieman liian raskaspoljentoiset mättöjaksot, joissa ei musiikillista kehitystä ollut läsnä ihan niin paljon kuin huippuhetket olisivat antaneet ymmärtää.
Fujiin vakavahkohenkinen musisointi sai oivan jatkon saksalaisesta Doppelmoppelista, jonka setti oli raisua musiikki-ilottelua kahden vetopasuunan sekä akustisen ja sähkökitaran voimin. Ranskalaisen Ekovan aistikkaiden, etnahtavien teosten luomia vaikutelmia tehosti myös oma valomies. Visuaalinen lopputulos olikin melko näyttävä - välillä jopa itse pääasia tahtoi jäädä vähemmälle huomiolle. Tyylikäs bändi kuitenkin…
Bill Frisell Quintetin keikkaa varjosti hieman yhden jäsenen sairastuminen, jonka takia bändin sointimaailmaan jäi trumpetin mentävä aukko. Tyylilleen uskollisena Frisell kierrätti vanhoja “hittejään” (esim. Blues for Los Angeles) uudemman materiaalin seassa - soitto oli kuulaan kaunista kaikkine americana/country-sävyineen ja rouheine särösoundeineen. Miehen uraa jo pidemmän aikaa seuranneena tuli kyllä mieleen, että jollain lailla jazzimpi meininki olisi ehkä sittenkin enemmän paikallaan - ajoittain I-IV-V-IV-V -sointukulun tankkausta saattoi olla liikaa.
Delirium ja U-Street All Stars olivat lauteilla illan klubilla, joka oli keikoista letkein ja svengaavin. Yhtyeet sopivat hyvin samalle keikalle: Delirium rakensi intensiivistä jazziaan rujommalta ja eriskummallisemmalta puolelta kuin siistin ja vaivattoman oloisesti biisejään eteenpäin soljutteleva U-Street.