Viime aikoina on tullut eteen muutama mainio musiikki-aiheinen kirja: Rokkikuvia 70-luvulta, Rytmihäiriöitä sekä The Black Strat.
Jo loppukesästä käsiin osui Korkealta ja kovaa – Rokkikuvia 70-luvulta. Mainio teos sopi mukavasti lomapäivien selailuopukseksi ja oli mukava lukea Tommi Liuhalan letkeitä muisteloita Reijo Porkan mieleenpainuvasti valokuvaamista rockstarboista. 70-luvulla sentään tapahtui: proge, punk, funk, festarien maahantulo, Sex Pistolsin maahan tulemattomuus. Graafikko Eero Heikkisen suunnittelema groovaava ulkoasu täydentää kuvanostalgisoinnin.
Rytmihäiriöitä – uuden Suomijazzin nousu taas on Markus Partasen toimittama mahtityö, jossa on kasattu samojen kansien väliin suuri osa viime aikoina maassamme vaikuttaneita jazz-artisteja. Yli 300-sivuinen järkäle onnistuu tavoitteessaan mielestäni aika hyvin, vaikka etukäteen ajateltuna projekti vaikutti melkoisen laajalta. Kovin laajoja esittelyjä kaikista ei tietenkään kannattanut yrittääkään survoa samaan pakettiin – toisesta päästä tieto olisi samaa vauhtia vanhentunut uudistumisvimmaisten muusikoiden tapauksessa, mutta itselleni teos on tarjonnut monia mukavia lukuhetkiä. Aika tovi vierähti jo pelkästään selatessa Maarit Kytöharjun mainiot valokuvat.
Kolmas käsissä kulunut kirja on Phil Taylorin The Black Strat, jonka aiheena on David Gilmourin luottokitara, musta Fender Stratocaster. Taylor on toiminut Gilmourin kitarateknikkona vuodesta 1974 näihin päiviin asti, joten kitaran monet kustomoinnit ja modifikaatiot ovat miehellä ilmeisen kirkkaasti muistissa. Runsas kuvitus sisältää myös kuvallista todistusaineistoa siitä kaikesta, mitä Black Strat on vuosien aikana saanut kestää… Alkuperäisestä ei juuri muuta ole jäljellä kuin osia bodystä, sillä kitaraan on vaihdettu mikit, talla, volume- ja tonepotikat, kaula, jne. jne. Floyd- ja kitarafriikeille oivallista luettavaa, mutta ehkä papalle en tätä laittaisi pukin konttiin.