Rock

Sólstafir, Mono

Koska minulle 70-luvun jälkeen tulleet bändit ovat aina vähän uusia, en japanilaisesta Monostakaan ollut ikinä kuullut ennen lauantaita. Onneksi tulin kuitenkin paikalle ajoissa – enimmäkseen, koska post-rock oli mainittu.

mono
Monon kitaristit Taka ja Yoda eläytyivät istuen.

Monon musiikki oli usein massiivisen kuuloista ja jylhää. Melodiat ovat aika simppeleitä ja bändillä melko vakiintunut paletti musiikillisia tyylikeinoja: eteerinen näppäily, korkealta soitetut tremolomelodiat, pikku hiljaa kasvava intensiteetti. Pitkien kappaleiden aikana bändillä oli aikaa kehitellä materiaalia kiireettömästi ja pienin muutoksin, ja lopetus saattoi olla vaikka muutaman minuutin feedback-kaaos.

Basisti Tamaki loi keikan herkimmät jaksot vierailuillaan pianon ja kellopelin ääressä. Toistoisimmissa vaiheissa koin muutamia turtumisen hetkiä, mutta silloinkin tylsistymisen esti pelasti Yasunori Takadan monipuolinen rumputyöskentely, jonka ansiosta monotoninen junnaus muuttuikin kiinnostavaksi kappaleita yhdessä pitäväksi voimaksi. Keikan loppupuolelle mentäessä pidin enemmän ja enemmän bändin sisäänpäin kääntyneestä hillitystä vimmasta.

solstafir
Aðalbjörn Tryggvasonin Flying V soi ebow’lla pitkään ja räkäisen riipaisevasti.

Pienen roudaustauon jälkeen Sólstafirin luihunnäköiset jäsenet ilmestyivät lavalle. Minulla oli muistikuva Lutakosta muutaman vuoden takaa, jossa meno oli jotenkin ilkeämpää. Nyt atmosfäärit olivat lisääntyneet rockin kustannuksella. Henkilökohtaisesti tämä on erittäin miellyttävä suunta ja toivon että bändi jatkaisi rohkeasti tällä löytämällään tiellä.

Mielestäni Sólstafir tekee mahtavaa musiikkia. Muutama vuosi sitten Islannissa käydessäni tajusin, miten se voi on niin omaleimaisen vaikuttava ympäristö, ettei se voi olla kollektiivisesti leimaamatta sieltä tulevaa musiikkia. Tykkään tuosta soundista, joka on herkkä ja samalla voimallinen, avara mutta yksityiskohtainen, hieman kliseitä sisältävä mutta niitä kuitenkin omaperäisesti yhdistävä. Laulaja-kitaristi Tryggvasonin soundi on usein niin äärellä menevä, että koko ajan odotat sen särkyvän. Se hetki ei vain tule, vaan bändi pystyy tasapainoilemaan tiukkuuden ja häröilyn välimaastossa todella intensiivisesti.

Lisäksi bändi soundasi koko ajan todella hyvältä (niinkuin kyllä Monokin). Tämän illan miksaajille 5/5 niiden kaikkien sävyjen esille saamisesta.

Pistä jakoon:Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Share on StumbleUpon