Bändin kiertueaikataulu näytti todella tiukalta, mutta siitä huolimatta heistä irtosi letkeä ja energinen show. Suurin osa materiaalista oli tietysti Gilbertin soolomatskua, mutta myös pari Mr. Bigin ja Racer-X:n biisiä oli kelpuutettu mukaan – tuloksena yllättävän sympaattinen ja lämminhenkinen show, jossa maukas virtuoosikitarointi sai hyvät takapotkut taitavalta bändiltä (muiden nimet pääsivät valitettavasti jo unohtumaan). Erikseen täytyy vielä mainita Gilbertin korviahivelevän hyvä soundi.

Loppukiertueelle Etelä-Eurooppaan ehtii vielä, mikäli lähempänä olleet keikat jäivät väliin. Luonnollisesti myös YouTubesta löytyy muutama videopätkä keikalta.

Gilmourin On an Island -levyn tiimoilta tehty kiertue on takanapäin, mutta tällä ylimääräisellä keikalla bändi oli vieläkin hyvässä kunnossa. Keikka alkoi Floyd-biiseillä Breathe ja Time, jonka jälkeen seurasivat On an Island -levyn biisit. Toisessa setissä kuultiin pelkästään wanhoja Floyd-vetoja. Yhdeksi kohokohdaksi nousikin Echoes-kappaleen lämmittely, joka veti vertoja 70-luvun tulkinnoille. Lähes puolituntinen biisi loi upean maagisen tunnelman lasershow’n värittäessä hylättyä telakkamaisemaa. Vanha luottomies Mark Brickman tiimeineen oli jälleen tehnyt hienoa työtä show’n visualisoinnissa.

Gilmour itse oli varsin pirteässä kunnossa. Pink Floydin tauon aikana soitinvalikoima on laajentunut banjoon ja saksofoniin. Varsinkin fonisoitanta yllätti – Gilmourillahan oli ihan hyvä ansatsi ja soundi, ja sävelmaalailut toimivat puhaltimenkin läpi. Sävelmaisemaa laajennettiin muutenkin hieman perinteisen rokkicombon ulkopuolelle: Shine On You Crazy Diamond -biisissä käytettiin alkuperäislevytyksessä viinilaseilla soitettua äänimattoa, ja niin tapahtui myös Gdanskin keikalla. Toinen kitaristi Phil Manzanera, basisti Guy Pratt ja fonisti Dick Parry vaihtoivat hetkeksi omat instrumenttinsa viinilasien hivelyyn yleisön kuunnellessa hiirenhiljaa. OaI-levyn orkesterisovitukset säveltänyt Zbigniew Preisner oli myös lavalla, mutta orkesteri jäi yleissoundissa valitettavasti hieman taustalle, ja ei päässyt aivan oikeuksiinsa.

Mutta silti – sähkökitara on soitin, jolla DG:llä on eniten annettavaa. Gilmour oli todella hyvässä soittokunnossa, OaI-levyn myötä uudistunut leadsoundi oli toimiva. Varsinkin Time-, Echoes- ja Astronomy Domine -biiseissä soolot lähtivät kunnon sfääreihin ja Gilmour antoi mustan Stratocasterin laulaa kuin 70-luvulla ikään. Uudesta materiaalista esim. levyn avaava Castellorizon / On an Island -potpuri osoitti livenä potentiaalia tulevaisuuden klassikoksi, ja tähän Gilmour innostuikin sooloilemaan reilusti levyversiota pidempän. Hän oli myös uudistanut soolosoitantaansa muutenkin – liveäänityksistä kuulee että esim. Timen tai Comfortably Numbin soolot on soitettu lähes nuotilleen samalla tavalla 80-luvun loppupuolelta lähtien, mutta nyt oli kliimakseihin ilmestynyt hieman uuttakin sävelkulkua. Dick Parryn soolo Shine Onissa oli myös upeaa kuultavaa.

Omaa kameraa en jaksanut roudata mukana tungoksessa, koska ajattelin että “joku muu” varmaan ottaa kivoja kuvia – Flickrissä onkin jo muutama otos ja YouTubessa videonpätkiä.

· Kuokkalan kulttuuriklubi ry
· Killerirock

Nightwish, 22-Pistepirkko, Stam1na ja The Flaming Sideburns pistivät kotimaisista esiintyjistä kunnolla pökköä pesään. Pirkkojen Keränen pisti monet kyyneliin viimeistään ensimmäisellä encore-biisillään, joka oli vanha Birdie-hitti mies ja kitara -tyylisesti esitettynä. Nightwish taas luotti maailman stadioneilla totuttuun isoon meininkiin tulenlieskoineen ja räjähteineen.

Stam1na taas on nuori mutta rutinoituneen varmasti soittava bändi. Vanhaa kunnon speed metal -riffittelyä ja leppoisia välispiikkejä viljellyt yhtye osoitti että lemiläinen näkökulma on nykyisin tärkeä osa Suomen metallisceneä. Harmi, että laulaja-kitaristi Hyrden venähtänyt selkä hillitsi hieman keikan fyysisyyttä! Pikaisia paranemisia vaan… Fleimarit Saarilavalla lauantai-iltana tosin olivat jo sitä puolta hienosti viljelleet – hieno bändi, hieno live-kokemus.

Brute force -osastolla Slipknot teki melkoisen vaikutuksen energiallaan. Aggressio (tai “aggressio”, riippuu näkökulmasta) purkautui ulos periaatteessa aika peruspomppumetallina, mutta tapa jolla se esitettiin syötti monelle tomua! Mielestäni esim. Marilyn Manson jäi vähän taakse, joskin visuaalisena kokemuksena keikka oli hieno, mutta musiikkipuoli jätti aika vaisun olon.

Nine Inch Nailsin show saattoi olla festarin odotetuin – bändin Suomeen tuloa oli saatu odotella jo yli puolitoista vuosikymmentä, ja voi kyllä todeta, että Trent Reznor ja kumppanit eivät pettäneet. Reznor on maaginen ja intensiivinen lavaesiintyjä, jonka biiseiksi puetut synkät visiot vuoroin vangitsivat ja riehaannuttivat fanaattisen yleisön. Bändin laittaminen NYT-telttaan oli myös hyvä ratkaisu, sillä auringon valaisemalla päälavalla show’n olennaisena osana olleet valotaulut eivät olisi päässeet kunnolla toimimaan. Koko bändin historian ajalta koottu ohjelmisto villitsi pitkän linjan fanit, tarjoten samalla varmasti kiinnittymiskohtia uusille diggareille.

Paitsi musiikillisesti, kyseessä oli laadukas festivaali myös järjestelyjen puolesta. Provinssin yleisömäärä nousi yli 60 000:een, ja varsinkin lauantaina lähenneltiin yleisökattoa. Missään tätä ei juuri huomannut tungoksena tai tönimisenä, vaan pikemminkin hienona tunnelmana ja yhteisenä diggailuna. Provinssi oli loistava rockpuolen avaus jälleen yhdelle hienolle festarikesälle.

» Pnuk oli siellä myös!