Ensimmäinen juttu käsitteli vanhan kitaraopettajan Tuppu Orrenmaan tulossa olevaa levyä, [...]]]>

Lähettämö v. 2002.

Joskus talvella 2000-2001 tuli mieleen, että olisipa hauska kirjoittaa jotain keikkakokemuksia muistiin, kun tulee kuitenkin jonkin verran niillä käytyä, ja monesti hieno musaelämys jäi vain paikalle vaivautuneen yleisön tietoon. Mediaksi valitsin tuolloin juuri tulemistaan tekevän blogi-formaatin, ja alustaksi ilmaisen Blogger-palvelun. 5.2.2001 sainkin homman käyntiin.

Ensimmäinen juttu käsitteli vanhan kitaraopettajan Tuppu Orrenmaan tulossa olevaa levyä, josta tuli ohimennen puhetta silloin jutellessamme. Sittemmin on tullut kuunneltua musat enimmäkseen Jazz Barissa / Popparissa, mutta, on tullut kirjoitettua myös Mike Sternistä Roomassa, Telvinistä Istanbulissa ja David Gilmourista Gdanskissa sekä kitaralegendojen Strat Pack -konsertista Lontoossa.

Useita ulkoasuja ja alustanvaihtoja läpikäynyt blogi osoittautuikin yllättävän hyväksi jutuksi – sen ansiosta olen saanut tutustua moniin uskomattoman hienoihin ihmisiin, saanut työpaikkoja ja -keikkoja, ja tietenkin kuullut mahtavan määrän hienoa musiikkia. Vaikka kirjoitankin enimmäkseen itseäni varten ja oikeat keikkakritiikit täytyy käydä lukemassa muualta, toivon että molemmat lukijanikin ovat jutuista tykänneet! Täytyypä yrittää tästä sitten vaan yrittää jatkella.

Keskisuomalainen teki hienon kulttuuriteon julkaisemalla kaikki Lutakon keikka-arviot 20 vuoden ajalta. Mahtava oli fiilistellä lukemalla keikoista joissa itsekin on tullut käytyä (esim. Waltari, CMX, Nada, Hanoi Rocks, Stam1na).

Jo loppukesästä käsiin osui Korkealta ja kovaa – Rokkikuvia 70-luvulta. Mainio teos sopi mukavasti lomapäivien selailuopukseksi ja oli mukava lukea Tommi Liuhalan letkeitä muisteloita Reijo Porkan mieleenpainuvasti valokuvaamista rockstarboista. 70-luvulla sentään tapahtui: proge, punk, funk, festarien maahantulo, [...]]]> Viime aikoina on tullut eteen muutama mainio musiikki-aiheinen kirja: Rokkikuvia 70-luvulta, Rytmihäiriöitä sekä The Black Strat.

Jo loppukesästä käsiin osui Korkealta ja kovaa – Rokkikuvia 70-luvulta. Mainio teos sopi mukavasti lomapäivien selailuopukseksi ja oli mukava lukea Tommi Liuhalan letkeitä muisteloita Reijo Porkan mieleenpainuvasti valokuvaamista rockstarboista. 70-luvulla sentään tapahtui: proge, punk, funk, festarien maahantulo, Sex Pistolsin maahan tulemattomuus. Graafikko Eero Heikkisen suunnittelema groovaava ulkoasu täydentää kuvanostalgisoinnin.

Rytmihäiriöitä – uuden Suomijazzin nousu taas on Markus Partasen toimittama mahtityö, jossa on kasattu samojen kansien väliin suuri osa viime aikoina maassamme vaikuttaneita jazz-artisteja. Yli 300-sivuinen järkäle onnistuu tavoitteessaan mielestäni aika hyvin, vaikka etukäteen ajateltuna projekti vaikutti melkoisen laajalta. Kovin laajoja esittelyjä kaikista ei tietenkään kannattanut yrittääkään survoa samaan pakettiin – toisesta päästä tieto olisi samaa vauhtia vanhentunut uudistumisvimmaisten muusikoiden tapauksessa, mutta itselleni teos on tarjonnut monia mukavia lukuhetkiä. Aika tovi vierähti jo pelkästään selatessa Maarit Kytöharjun mainiot valokuvat.

Kolmas käsissä kulunut kirja on Phil Taylorin The Black Strat, jonka aiheena on David Gilmourin luottokitara, musta Fender Stratocaster. Taylor on toiminut Gilmourin kitarateknikkona vuodesta 1974 näihin päiviin asti, joten kitaran monet kustomoinnit ja modifikaatiot ovat miehellä ilmeisen kirkkaasti muistissa. Runsas kuvitus sisältää myös kuvallista todistusaineistoa siitä kaikesta, mitä Black Strat on vuosien aikana saanut kestää… Alkuperäisestä ei juuri muuta ole jäljellä kuin osia bodystä, sillä kitaraan on vaihdettu mikit, talla, volume- ja tonepotikat, kaula, jne. jne. Floyd- ja kitarafriikeille oivallista luettavaa, mutta ehkä papalle en tätä laittaisi pukin konttiin.

· AAJ:n vuoden jazzlevyt

· Rolling Stonen 100 parasta biisiä
· Rolling Stonen 50 parasta levyä

· Amazonin 10 parasta jazzlevyä
· Amazonin 100 eniten myynyttä levyä

· Näin vuoden vaihtuessa tulee seurattua erilaisia listoja ja muisteltua menneen vuoden kovimpia juttuja.

· AAJ:n vuoden jazzlevyt

· Rolling Stonen 100 parasta biisiä
· Rolling Stonen 50 parasta levyä

· Amazonin 10 parasta jazzlevyä
· Amazonin 100 eniten myynyttä levyä

· New York Timesin 10 parasta

· Enemmän listoja kuin kukaan jaksaa lukea

Mårtensonin suhtautuminen asiaan kyllä [...]]]> Kulttuuriväkeä on viime päivinä puhuttanut Lasse Mårtensonin suhtautuminen Kaikki paitsi Mårtenson on turhaa -levyyn ja Juhlaviikkojen Mårtenson remix -konserttiin. Tuotantopuolen mukaan lupa-asiat ovat kunnossa, mutta Mårtensonin mukaan hänet on jätetty koko prosessissa ulkopuoliseksi. HS:n artikkelissa Mårtenson väittää, että häneltä ei ole edes kysytty lupaa tehdä kappaleista uusia sovituksia.

Mårtensonin suhtautuminen asiaan kyllä hämmentää – miksi hänen pitäisi saada sanella millaisen levyn muut tekevät? Levyn artisteistien kommenteista huokuu kunnioitus säveltäjää kohtaan. Biisit on tehty ajan hengessä, totta kai. Hakeeko Mårtenson sitä, että alkuperäisversiot olisi pitänyt vain levyttää uudelleen? Tällainen valitus on mielestäni aika turhaa – ei kai voi olettaa, ettei uusien versioiden tekijöiden ääni lainkaan kuuluisi? Mårtensonin muu tuotanto saa varmasti projektin seurauksena lisää kuuntelijoita, jotka sitten voivat muodostaa oman mielipiteensä siitä, kunnioitetaanko säveltäjää nyt varmasti tarpeeksi, vai onko koko juttu pelkkää herjausta ja “Mårtenson-brändin” hyväksikäyttöä.