Törmäsin listaan 100 levystä, jotka sinun tulisi hoitaa pois kokoelmistasi välittömästi. Hauska lista sinänsä, ja oivaltavasti kirjoitettu. Ja tietysti moni omakin suosikkilevy sieltä löytyi (esim. Giant Steps, Bitches Brew, Dark Side of the Moon).
Tuo saikin ajattelemaan asiaa pinnallisen tyyliseikkapiikittelyn ohittaen – moni listan levyistä oli siellä varmaankin siksi, että ne eräänlaisina tyylin huipentumina ovat väistämättä jättäneet monia päteviä saman genren edustajia vähemmälle huomiolle.
Varsin harvoin tulee nimittäin törmättyä uusiin wow-tunteen aikaansaaviin artisteihin. On paljon helpompaa ja turvallisempaa kaivaa hyllystä joku vanha suosikki, kuin kaivaa esiin ja tutustua johonkin uuteen. Keikoilla tietysti törmää artisteihin, joista ei ole välttämättä aikaisempaa havaintoa, mutta silloinkin olosuhteet saattavat romuttaa hyvän tilanteen, tai itse on väsynyt, tai ei muuten vain juuri sinä iltana ole vastaanottavaisella päällä.
Jos nyt luopuisin 100 kuluneimmasta levystäni, niin sehän pakottaisi tuulettamaan musiikillista ajattelua väkisinkin. Tilalle ei heti löytäisi 100 yhtä hyvää levyä, mutta prosessi antaisi kuukausien tai vuosien kestäessä saisi taas uppoutua uusiin orkestereihin ja biografioihin, kuunnella soittajia ja oppia tuntemaan signature lickit ja maneerit. Kaikki levyt eivät heti avautuisi, vaan toisiin joutuisi paneutumaan ajan kanssa, ja toiset taas kolahtaisivat välittömästi.
Mikä toisaalta estäisi vähän ravistelemasta musamakuaan muutenkin? Taidan alkaa tavoitella 200 hyvän levyn löytymistä kokoelmista.