Syksyllä 2009 Alice In Chains julkaisi mainion Black Gives Way to Blue -albumin, joka kohotti bändin fanitukseni uudelle tasolle. Päätin että bändin keikalle on päästävä, ja siinä vaiheessa Suomen keikasta ei ollut tietoa. Eri vaiheiden ja kavereiden yllyttämisen jälkeen olikin kourassa liput Istanbulin Sonisphereen seuraavana kesänä. Pari viikkoa tämän jälkeen julkistettiin sitten tieto, että AIC olisi myös Suomen Sonispheressä, mutta…
Stone Sour
Hieman ennakkoluuloisen turvatarkastuksen jälkeen – paikalliset vain kävelivät sisään, minulta vietiin taskusta kolikoita myöten kaikki vaaralliset esineet – pääsin sisään Inonü-stadionille. Stone Sour oli ensimmäinen esiintyjä, jota kuulin. Uusi tuttavuus, mutta mahtava sellainen. Corey Taylor oli mahtavassa laulukunnossa ja sympaattinen frontman. Tässä vaiheessa väkeä ei ollut vielä kovin paljon, ja pääsin aivan rauhassa melko eteen kuuntelemaan. Bändin lopetettua panin merkille, että porukkaa häipyi nopeasti takavasemmalle.
Metallica Open Stage
Sieltä löytyikin oikein jamilava stadionin toisesta päästä. Mahtava idea roudaustaukojen ajaksi – päälavalla sai rauhassa touhuta kun väki pakkasi kuuntelemaan, kuinka kaverit soittavat Metallicaa. Vanhana makuuhuonekitaristina tiesin heti, että soittamaan olisi päästävä. Ainoa pulma oli, että jonoa näytti olevan todella paljon, eikä se kovin nopeasti edennyt kun porukka halusi vetää Puppetsin ja Fade to Blackin kaltaista pitkää biisimatskua. Pelastukseksi tuli onneksi seuraavana päälavalla soittanut paikallinen kulttisuosikki Pentagram, jota kuuntelin puoli settiä ja sitten palasin jamilavalle kärkkymään. Pikaisen yes, tourist/yes from finland/Turkey very nice -herutuksen jälkeen jamimestari otti minut jonon ohi ja heti Pentagramin lopetettua pölähti Seek And Destroy suoraan selkäytimestä.
Alice In Chains
Heti minun jälkeeni aloittikin sitten Alice In Chains päälavalla. Bändi kuulosti hyvältä ja innokkaalta. Cantrellin kitarasoundit olivat heavyt ja volumea oli riittävästi (tosin tulin huomaamaan myöhemmin, että pääesiintyjillä oli vielä riittävämmin). Them Bones aloitti setin todella raskaasti.
Laulupuolella oli havaittavissa että Cantrellin laulu oli melko pinnassa ja DuVall hiljemmalla – haettiinkohan tällä vanhoille faneille matalampaa kynnystä digata myös uudesta laulajasta? BGWTB-levyltä tuli kuitenkin kolme biisiä (Check My Brain, Acid Bubble ja Lesson Learned). AIC:n katalogissa on tietysti jo aika paljon ns. pakollisia keikkabiisejä, joten ahtaassa festarislotissa ei parempaan kyennyt. DuVall veti kyllä mainiosti varsinkin uudet biisit, ja sopii hienosti bändiin, vaikka onkin jotenkin hieman liian sporttinen laulamaan huumeista ja itsetuhosta.
Mikäli BGWTB saa jatkoa (ja toivottavasti saa), toivon ehdottamasti, että DuVallkin olisi vielä menossa mukana.
Rammstein
Rammsteinilla oli kyllä yksi härskeimmistä lavashow’sta jota on ikinä päässyt näkemään – todella suurieleistä touhua, jossa vaahto lensi ja eleet oli sen mukaisia, räjähteitä piisasi ja valotiski oli varmaan pienen baarin kokoinen. Itse en ole bändin musasta juuri päässyt jyvälle, joten yllä oleva video puhukoon puolestaan (koko keikka koostettu fanien kuvaamasta matskusta).
Anthrax
Anthraxilla oli kunnia aloittaa sunnuntain Big 4 -setti. Mietin aina, miksei Testamentia laskettu tähän porukkaan mukaan? Ehkä 80-luvulla Anthrax kuitenkin oli jonkin verran suositumpi ja omintakeisempi. Ja kieltämättä juuri Anthrax ehkä parhaiten kaikista 80-luvun suuruuksista sopi aloittamaan setin alkuiltapäivällä auringon kirkkaasti paistaessa, vaikka bermudashortsit olikin jo hylätty asukokonaisuuksista.
Megadeth
Päivän esiintyjistä Megadeth osoittautui olevan kovimmassa soittokunnossa. Riffittely toimi äkäisesti, Dave Mustainen ääni vaikersi juuri hyvin, ja Chris Broderick oli treenannut soolot nuotilleen. Tornado of Souls toimi jopa erittäinkin hyvin – stadionillinen yleisöä hoilasi riffiä mukana ja soolo tuli kuten pitikin.
Slayer
Slayer korvasi taustalakanankin Marshall-seinämällä.
Metallica
Kyllähän Metallicakin ihan viihdyttävästi veteli ja stadion oli melkoisen fiiliksissä. Pakko kuitenkin tunnustaa olevansa sen verran Metallica-fundamentalisti, että ”4 ekaa levyä…” jne. ja lähdimme kesken pois ruuhkia välttääksemme.