Uuden levyn vastikään pihalle laittanut Slash ystävineen ulotti kiertueensa Helsinkiin 19.2.2013.
Keikka meni varmasti, kuin sopimuksen mukaan. Settilistaan oli sopivassa suhteessa otettu mukaan Slashin soolotuotantoa, Guns N’ Rosesia ja jopa Velvet Revolverin Slither. Slashillä oli tietysti myös runsaasti soolotilaa – Rocket Queen piteni kymmenellä minuutilla, jonka aikana sai kuulla rautaisannoksen bluesahtavia rock-lickejä.
Kennedy ja bändi musisoivat taidolla, mutta kokoonpanon läsnäolosta ei juuri välittynyt mitään erityistä rock n’ roll -veljeyttä, vaikka Kennedy bändiesittelyssä presentoikin Slashin ystävänään. Valokeilaa liikeni vain Myles/Slash -parivaljakolle, ja muut soittelivat pimeässä taustalla. Basisti Todd Kerns sai tosin oman neliminuuttisensa ja oli solistina Welcome to the Junglessa, melko vakuuttavasti jopa – tosin ei aivan omana persoonanaan, vaan enemmänkin Axl Rosen laulumaneerien välittäjänä.
Mietteissäni nousi pintaan iänikuinen kysymys ”hyvästä fiiliksestä” tai ”tunteesta” musiikissa, tai sen puute. Jos ääripäinä on todella räkäisesti soitettu känninen kellarikeikka korvia riipivillä soundeilla, tai sliipattu stadionveto, jossa kaikki on tuttua ja kuulostaa periaatteessa hyvältä ja kirjan mukaiselta, kumpi sitten on parempi tai kiinnostavampi tapaus? Tai missä se tunne sitten on?
”Sun täytyy löytää uusii tapoja tehdä se”, sanoi Andy McCoy. En ole varma onko Slash löytänyt sen, vaikka hän onkin tietysti saavuttanut urallaan paljon. Täytyy ehkä odottaa muutama kymmenen vuotta, jotta oikeanlainen perspektiivi muodostuu, mutta minusta tuntuu, että hänen roolinsa on enemmänkin toimiminen tietynlaisen soitto- ja elämäntyylin romanti- ja popularisoijana.
Musiikin uudistaminen tai uuden genren aloittaminen, vairsinkaan useita kertoja yhden eliniän aikana, ei tietysti ole mikään helppo juttu. Ehkä Slashin claim-to-fame oli ja tulee olemaan raa’an rock-kitaroinnin tuominen ”takaisin” 80-luvulla, jolloin Joe Perry, Ted Nugent ja kumppanit olivat olleet jonkin aikaa luomistauolla? Rehellinen rock on tietenkin läsnä nykyäänkin, ja Slash soitti valovuosia paremmin kuin legendaarisiksi julistetuilla 80-luvun bootlegeillä. Varmuus on samalla myös jonkinlaista yllätyksettömyyttä ja välillä Slash kuulosti pastissilta itsestään.
Iltapäivälehdissä jo julistettiinkin Michael Monroe bändeineen illan staraksi. Lämmittelijä kyllä pieksikin Slashin & kumppanit show’n energisyydessä. Jälkimmäisen etu taas oli biisimateriaali, joka on jo liittynyt osaksi rockin historiaa. Hieman surumieliseltä kyllä tuntuu ajatella, että Slash taisi näyttää rennommalta roviollavierailukuvassaan kuin keikalla kertaakaan.
Kaikesta tästä huolimatta diggasin! Slashin sooloilu oli parhaimmillaan todella irtonaista ja vuolaan mielikuvituksellista, ja soundinsa on välittömästi tunnistettava ja persoonallinen. Hienoja biisejä on repertuaarissa aivan riittävästi, ja kuuntelisin tuon kyllä uudestaankin. Hyvää rokkia hyvänkuuloisesti. Alussa fiilis oli katossa tiukan biisiputken (Mean Bone, Nightrain, Ghost, Standing in the Sun). Keskivaiheille ei oikein osunut omia suosikkibiisejä, mutta loppua kohden pääsin taas mukaan. Michael Monroen vierailu encoreissa oli hieno huipennus keikalle.