Arvokas, mutta silti intiimin oloinen Royal Albert Hall näytti hitaasti täyttyessään olevan täydellinen tapahtumapaikka yhdelle Gilmourin ”Old Man’s Tourin” konserteista. Ihailunsa kohteen kanssa samaan tahtiin varttuneilla yleisön jäsenillä oli mukanaan puolisot, lapset ja muutamilla ehkä lapsenlapsetkin. Vaimeassa puheensorinassa halli täyttyi kaikessa rauhassa ja vasta uuden levyn avausfiilistelyn 5 A.M. soidessa viimeisetkin malttoivat pubista paikalle.
Ilta oli evening with -tyyppinen eli kaksi omaa settiä ilman lämmittelijää. Pink Floyd -tradiosta poiketen settilista (Setlist.fm:ssä) ei koostunutkaan ensin uudesta levystä ja sitten vanhoista hiteistä, vaan nyt myös ensimmäinen puolisko sisälsi vanhoja klassikoita. Lista oli silti varsin tuore, kun uuden levyn biiseistä seitsemän oli otettu mukaan.
Itse keikan alettua kirjaimellisesti ensimmäisestä nuotista alkaen kuuli, että Gilmour on kovassa soittokunnossa ja kuulostaa todella hyvältä. Ensisävelet tulivat vaaleanpunaisessa valokeilassa seisten – mietin, oliko tämä gilmourmaisen kuiva kannanotto Which one’s pink? -heittoihin. Jokatapauksessa aikamoisen viimeistellyllä tatsilla ja soundilla toimivat yhtä vakaasti niin 5 A.M.:in ja Shine On You Crazy Diamondin kaltaiset fiilistelyt kuin Sorrow’n ja Astronomy Dominen massiiviset vyörytyksetkin. Sooloissa oli todella maukkaasti potkua tällä keikalla esim. juuri Sorrow’ssa.
Sopiva lisä Gilmourin eeppisimpien tuotosten joukkoon on In Any Tongue. Biisin soolo oli lähes suoraan levyltä, ja siinä mielessä vähän yllätyksetön, vaikkakin silti todella hienon kuuloinen. In Any Tongue on itseoikeutettu lisä eeppisimpien soolojen listalle, eikä häpeä Time / Comfortably Numb -vertailussa lainkaan. Aika näyttää, muodostuuko siitä yhtä suurimerkityksellinen.
Kyseisen biisin aikana vanhalle tutulle pyöreälle valkokankaalle heijastettu sota-aiheinen animaatiofilmi lisäsi vaikuttavuutta entisestään. Us And Themissä ja Timessä pyöritettiin vanhat tutut filmit, ja Girl in a Yellow Dressissä uutukainen, jonka suunnittelija ei ole minulle vielä selvinnyt. Animaation olemassaolo oli sinänsä hyvä, koska itse kappaletta ei juuri tekisi mieli kuunnella – tämä kliseinen jazz-yritelmä olisi voinut jäädä vaikka kokonaan tekemättä.
Jännitin etukäteen, keitä vierailijoita mahdollisesti lavalla kävisi. Levyllä laulaneet David Crosby ja Graham Nash olivat esiintyneet jo keskiviikon konsertissa. Perjantain konsertissa puolestaan Gabriel Gilmour kävi soittamassa osuutensa In Any Tongue -biisissä. Gilmour ei niin hanakasti pyytele vielä elossa olevia vanhoja bändikavereitaan lavalle – sen sijaan Rick Wright inspiroi vielä kuolemansa jälkeenkin The Boat Lies Waiting -kappaleen.
Yksi lisäplussa bändin tsekkaamisessa nimenomaan Lontoossa oli se mahtava kotona olemisen tunne, joka oli kaikessa läsnä. Tämä musiikki ei niinkään kuulu isoille stadioneille, vaan juurikin hieman seesteisempään tilaan ja näiden ihmisten keskelle. Englantilaisuus on vahvasti läsnä Gilmourin musiikissa, ja myöskin toisin päin: Gilmourin musiikki on yksi brittien musamaailman kulma- ja kruununjalokivistä.