Guns N’ Roses palasi kaikkien odotusten vastaisesti 1/2 -alkuperäiskokoonpanolla, ja 55 000 suomalaista kerääntyi Hämeenlinnaan toteamaan bändin livekunnon.
GNR:n musassa on monipuolisuutta, jota harvoin tapaa: mieletön bilemeininki yhdistettynä monesti ahdistaviin sanoituksiin, ja vieläpä hyvin soitettuna. Hämeenlinnassa näin bändin kolmatta kertaa, ja tämä veto oli kyllä paras. 90-luvun Jäähalliveto oli tietysti mieleenpainuva, mutta ei välttämättä hyvän musan ansiosta, ja muutaman vuoden takainen Käpylän Axl ja kumppanit -keikka oli haaleaa kaipailua menneille ajoille. Nykyään Duff McKagan ja Slash ovat skarpanneet sen verran, että bändi toimii hienosti suurten persoonallisuuksien saadessa vapaasti seilailla pro-taustayhtyeen luoman pohjan päällä.
Hyvällä rokkikeikalla saa olla koko ajan hieman varuillaan, että mitä nyt tapahtuu, mutta toisaalta ei liikaa, jotta homma ei leviäisi käsiin. Tiukkuus ja kaaos on todella vaikea yhdistää tyylikkäästi. Moni bändi soittaa nykyään todella hyvin, uskomattomilla soundeilla ja toiminta on pitkälle edistynyttä. Mutta GNR:n vapautunutta esittämistä seuratessa (yleensä Slashin improsoolojen aikana) tuli mieleen, että toiminta on monella kuitenkin tasapäistynyt sen verran, että suuria särmiä on vaikea aistia. Mutta takaisin aiheeseen – se kitarointi.
Slashin soitto toimi aikoinaan monien muiden mukana myös kirjoittajalle suurimpana porttina GNR:n musaan. Siinä soittotyylissä on jotain mahtavaa ilkeän rasvaista groovea, jota on vaikea jäljitellä. Studiolevyillä on onnistuttu taltioimaan monia rockhistorian svengaavimmista ja melodisimmista sooloista. Miksi siis hänen improvisointiaan ei oikein jaksa kuunnella? Sama on toistunut jokaisella keikalla – tuntuu uskomattomalta kirjoittaa, mutta loputtoman tuntuinen bluespohjainen tiluttelu lakkaa aina lopulta kiinnostamasta. Velvet Revolverissa Slash oli mukavalla maaperällä, soolobändin kanssa vähän sinnepäin.
GNR:ssä Axl on vaarallinen ja arvaamaton elementti, Duff on cool ja todella tärkeässä roolissa siinä miltä bändi kuulostaa, Richard Fortusin roolina oli olla Izzy (vaikka omissa soolospoteissaan kuultiinkin teknisempää suorittamista). Dizzy Reed ja Melissa Reese koskettimissa ja Frank Ferrer rummuissa sopivat hyvin pakettiin.
Jos jättää muutaman suvantokohdan pois muistoista, niin olihan se kuitenkin nyt aivan mielettömän kova keikka. Kun Slash ja kumppanit vetävät muutaman metrin päässä Welcome to the Junglea, ei sitä vaan voi olla pomppimatta ja huitomatta ilmaan. Onneksi saimme vielä kokea tämän!