Sigur Rós päätti puolitoistavuotisen maailmankiertueensa neljään keikkaan Reykjavikissa, ja se oli upeaa.
Konsertti oli kytköksissä bändin jäsenten kuratoimaan Nor∂ur og Ni∂ur -festivaaliin, vaikkei ollutkaan osa sen virallista ohjelmaa. Sigur Rós oli kuitenkin festarin henkinen pääesiintyjä.
Konsertti tapahtui kongressikeskus/konserttisali Harpassa, joka oli paikkana melkoisen täydellinen. Tuntia ennen pää-aktia aulassa aloitti Julia Barwick, jonka eteerinen ambient-maalailu olisi voinut olla joltain varhaisemmalta SR-levyltäkin. Barwickin avoin ja kuulas esittäminen yhdisti laulua, looppeja ja hidastempoista pianismia. Erittäin hyvä lämmittelijävalinta!
Kahdeksalta lähes kaikki olivat siirtyneet isoon saliin. En käsitä, kuinka jotkut, tietenkin rivin keskellä istuvat saattoivat tulla vartin myöhässä tällaiselle keikalle. Jónsi, Georg Hólm ja Orri Páll Dýrason sen sijaan aloittivat melko tarkasti kahdeksalta Á, Ekki Múkk ja Glósóli -biiseillä. Harpan Eldborg-sali oli todella hienon kuuloinen ja erotteleva tila, ja niin livenä soitetut kuin tausta”nauhoilta” tulleet osuudet miksattiin julki suurella ammattitaidolla.
Bändin esittämisrutiini oli ymmärrettävästi todella kovalla tasolla, kun lähes samaa settiä on esitetty niinkin pitkään. Bändin intensiivisyys ja herkkyys eivät tästä kuitenkaan kärsineet. Orrin maaninen tuijotus symbaaleihin toi jokaisen iskun syvälle ytimeen. Hólm soitti pidättyväisesti kuten aina. Keikan lopussa tapahtui kuitenkin hänen toimestaan erittäin yllättävästi tyylipuhdas basson hajottaminen lattiaan hakkaamalla – saatiin kyllä aivan selvä viesti, että tämä loppui nyt tähän. Moista en olisi kyllä SR:n keikalta osannut odottaa.
Bändisoundin ydin oli totutusti Jónsin herkkä mutta voimakas laulu, järkyttävän massiiviset kitaravallit, ja toisaalta myös äärimmäinen minimalistisuus. Monikaan bändi ei käytä niin laajaa dynamiikkaa. Kymmenen sekunnin tauko yleisön odottaessa hiirenhiljaa, mitä seuraavaksi tapahtuu oli uskomaton kokemus. Ison tilan täydellisessä hiljaisuudessa on jotain sellaista mitä ei kotiluureista irtoa. Toisessa päässä oli kahdesta 4×12″ Marshall-kaapista vyörynyt erittäin iso särö-delay-kitaravalli, joka täytti salin jokaista nurkkaa myöten. Jónsi käyttää erittäin monipuolisia soittotekniikoita, kuitenkin välttäen kaikkea kitaransoitossa yleensä nähtyä: hänen repertuaariin kuuluu sorminäppäilyä puhtaalla ja särösoundilla, volumepedaalilla tehtyjä pehmeitä äänimattoja, jousella soitettuja efektiääniä ja melodioita vähemmällä tai (usein) enemmällä säröllä ryyditettynä, ja kieliä nostamalla ja samalla jousella soittamalla kera kaikkien efektien päälläollen todella isonkuuloista äänimaailmaa.
Erittäin vaikuttava oli myös Bruno Poetin valo/lavadesign. Screenit ja GLP X4 -valopötköt toimivat yhdessä maalaten kuvia surrealistisista unimaailmoista futuristiseen kolmiulotteisuuden tuntuun. Bändiläiset liikkuivat lavasteissa jonkin verran, mikä lisäsi hienosti mystistä fiilistä.