Roger Waters on aina pakko päästä katsomaan kun tilaisuus on. Rockveteraani on säilyttänyt vimmaisuutensa vuosikymmenestä toiseen ja Hartwall Areenalla pääsi kuuntelemaan häntä jo kolmatta kertaa. Watersin suosio tuntuu kasvavan kerta kerralta ainakin jos lipunoston helppoudella mitataan: 2002 sai lipun kakkosriviin vaikka soitin monta päivää myyntiintulon jälkeen, 2011 pääsin läpi heti lipunmyynnin alettua ja paikka kymppiriviltä, ja tänä vuonna myös heti läpi, mutta paikat riviltä 25.
Pink Floyd -käytännön mukaisesti ohjelmassa oli kaksi omaa settiä ilman lämmittelybändiä. Keikan alussa screenillä pyöri rauhoittava video, jossa nainen katseli rannalle ja mielettömän hyvänkuuloinen surround-PA-systeemi osoitti heti laatunsa. Reilun vartin jälkeen taivas punertui ja Speak to Me / Breathe -biisikaksikko aloitti keikan. Ensimmäisellä puoliskolla tuli Pink Floyd -klassikkojen lisäksi kolme biisiä myös uusimmalta Is This the Life We Really Want -albumilta.
Kaikkiaan levyltä soitettiin viisi biisiä eli melkein puolet, mikä oli erittäin hienoa. Levy on erinomainen ja biisit kuulostavat uusilta, mutta silti tarpeeksi tutuilta ollakseen osa mahtavaa Pink Floyd -perintöä.
David Gilmourin puute oli kova joissain kitarapainotteisissa vanhoissa biiseissä, kun muistissa on DG:n oma keikka Royal Albert Hallissa. Vaikka kitaristit vetivätkin kaikki soolot 99,99% nuotilleen kuten levyllä, niin minkäs teet. Uusien biisien kitaraosuudet kuulostivat todella hyviltä, kun saivat soittaa omaa matskuaan.
Toisessa setissä Dogs- ja Pigs-biisien aikana Watersin Donald Trump -kritiikki pääsi suurimmilleen. Mary Whitehousen ”innoittama” kappale oli vahvasti suunnattu Trumpin mollaamisen ja Deadskinboy / Sean Evansin designit toimivat parhaiten screenillä.
Kitaristien rooli on ollut Watersin rinnalla haasteellinen David Gilmourin jälkeen (ja toki taisi olla hänenkin aikanaan). Suuret persoonalliset soittajat (esim. Eric Clapton, Jeff Beck, Doyle Bramhall II) eivät ole rinnalla pitkään viihtyneet. Nyt kitaristit Ian Kilminster ja Jonathan Wilson soittivat Gilmourin osuudet tasan nuotilleen, vain Comfortably Numbin loppurevittelyssä tuli muutama eri ääni. Jon Carin soitteli lap steel -osuudet.
Roger jopa mainitsi spiikissä, että Jonathan Wilsonin homma on hoitaa Davidin laulut. Ensimmäinen kerta kun koskaan olen kuullut tämän nimen lavalla mainittavan!
Eipä siis loppujen lopuksi mikään yllätys, että huippukeikka huippusoundeilla ja visuilla saatiin jälleen kokea.