Eeppisiin konserttipaikkoihin viehtynyt ex-Joker Wild – ja Pink Floyd -kitaristi David Gilmour palasi kahdeksan vuoden jälkeen kiertueelle. Rooman Circus Maximus sai kunnian toimia Luck And Strange -kiertueen aloituspaikkana ensimmäiset kuusi iltaa. Itse sain lipun kolmannelle keikalle 29.9.
Konsertti kuulosti mielettömän hyvältä jo aidan taakse edellisenä iltana – aivan kuin olisi ollut kuunnellut hyvin miksattua äänitettä miellyttävällä volyymillä laatustereoista. Aidan ulkopuolelle oli kerääntynyt parisensataa muutakin, jotka paheksuen mulkoilivat kuuloelämystä häiriköiviä tööttäileviä autoilijoita yrittäessämme nauttia keikasta.
Seuraavana päivänä itse keikalla sitten sai nauttia täysillä monipuolisesta bändistä: kaksi kitaristia (Gilmour ja Ben Worsley), kaksi kosketinsoittajaa (Greg Phillinganes ja Rob Gentry), sähkö- ja kontrabassoa (Guy Pratt), rummut (Adam Betts) sekä neljä taustalaulajaa jotka tarpeen mukaan soittivat harppua, pianoa, perkussioita ja ukuleleä (Romany Gilmour, Louise Marshall, Hattie Webb ja Charley Webb). Henkilöstöä oli siis mennyt vaihtoon aika paljon edellisiin kiertueisiin verrattuna, ja vain basisti Pratt oli jäljellä.
Laulajien taidokkuudesta kovin osoitus oli uudelleenversioitu Great Gig in the Sky. Clare Torryn alkuperäinen soolosuoritus oli nyt sovitettu neliääniseksi. Ensimmäinen kuuntelukerta oli aikamoinen yllätys, mutta seuraavana päivänä pystyi jo nauttimaan huikeasta stemmalaulusta, joka teki biisistä todella erilaisen ja tuoreen version. Great Gigin jälkeen tuli vielä toinen lauluharmonioiden ylistyskappale, eli On An Island -albumin The Boat Lies Waiting. Lisäksi Romany Gilmourin laulu Between Two Pointsissa oli illan koskettavimpia hetkiä.
Bändi noin muuten suoriutui ammattimaisen asiallisesti, mutta tyyliseikkoja jäin miettimään usein. Tuntui, että Steve DiStanislao oli rennompi rumpali kuin Betts ja Jon Carin soitti aikoinaan vanhaa biisimatskua paljon tyylinmukaisemmin. Phillinganesin soinnutukset kuulostivat joissain kohdissa oudoilta – minkä teet, kun on tottunut kymmeniä vuosia kuulemaan biisin tietyllä tavalla ja sitten joku heittää mukaan hieman uutta. Lähtökohtaisesti tämä ei ole paha asia ollenkaan, mutta oliko kaikki uudistukset onnistuneita, vaikea sanoa.
Uuden levyn kappaleet sen sijaan toimivat livenä todella hyvin ja bändi oli niissä juuri oikeassa paikassa. Gilmour heitti Rolling Stonen ennakkohaastattelussa, ettei soittaisi Pink Floydiä tällä kiertueella juuri lainkaan. Tämä ajatus viehätti, koska viidellä soololevyllään Gilmour on kerryttänyt kattavan valikoiman hienoja, omankuuloisiaan biisejä. Ihan pelkkää deep cut -settilistaa ei tietysti saatu. Ilman Wish You Were Heren ja Comfortably Numbin soittamista ei Gilmour voisi lavalta poistua. WYWH tuli jo ensimmäisellä puoliskolla, CN totutusti viimeisenä.
Luck and Strangelta kuultiin Black Cat, nimibiisi, Vita Brevis, Between Two Points, The Piper’s Call, Dark and Velvet Nights sekä Scattered. Hienoa, että tuoretta matskua tuli näinkin paljon. Ei-Floyd biiseinä kuultiin myös The Boat Lies Waiting ja In Any Tongue Rattle that Lockilta.
Gilmourin ja Roger Watersin pitkään jatkuneet erittäin nihkeät välit ovat viime vuosina kärjistyneet entisestään, joten siinäkin mielessä helppo on uskoa, ettei tee mieli esittää Watersiin vahvasti assosioituvia kappaleita. Ehkäpä tätä kirjoitettaessa juuri julkistettu Sony-diili päästää kiistakumppanit rauhassa omiin suuntiinsa.
Elämää suurempien eeppisten kitarasoolojen joukko sai uudella levyllä täydennystä Scattered-biisin säkeistö säkeistöltä kasvavalla soololla. 2000-luvulla on tullut muitakin, kuten massiivisesti viiltävä In Any Tongue, jopa Gilmour-asteikolla surumielinen Faces of Stone sekä Pink Floydin jäähyväislevy Endless Riveriltä löytyvä Louder Than Words.
Jos ottaa fanilasit hetkeksi pois, kiinnittyy huomio myös siihen, ettei Gilmourin ääni ja sormet enää pelanneet aivan entiseen malliin. 78-vuotiaalta on silti kova suoritus vetää kolmen illan keikkaputkia, yli kahden tunnin keikkoja.
Mietin myös, että kuinkahan paljon hänellä tulee treenattua? Gilmourin levytetyt soolothan ovat huikeita, koska ovat läpisävellettyjä ja viimeisen päälle mietittyjä, pieniä biisejä biisien sisällä. Livenä häntä ei kuitenkaan kiinnosta soittaa sooloja yksi yhteen ja tämä vie välillä ongelmiin.
Onkin erittäin ymmärrettävää, että vaikkapa Time-biisin soolo (jota on Setlist.fm:n mukaan esittänyt Pink Floydissä ja soolobändeillään vähän vajaat 600 kertaa) tekee mieli soittaa hieman varioiden, mutta valitettavasti variointi silloin tällöin johti aikamoisiin rommelluksiin seuraavaa hyvää nuottia etsiskellessä. Gilmour välillä hieman naureskelikin bändikavereille, että mitäs ihmettä tässä taas tapahtui.
Ilta oli kuitenkin maaginen ja elämää suurempi, kirjaimellisesti eeppisessä miljöössä. Ennen encore Comfortably Numbia ihmiset alkoivat rynniä istumapaikoiltaan lähemmäs lavaa. Vajaan parinkymmenen tuhannen ihmisen yhteislaululla biisi eteni maaliin.
Biisin loppusoolo oli tällä kertaa huikea. Oma suosikkini on Pulselta löytyvä, pitkän maailmankiertueen aikana timanttiseksi hioutunut kokonaisuus, ja sen jälkeiset inkarnaatiot ovat ehkä olleet hieman heikompia. Roomassakaan ei aivan sille tasolle päästy, mutta todella hieno päätös illalle kuitenkin, ja tässä biisissä improvisoidut osuudet toimivat luontevasti soolon vakiintuneiden rakennuspalikoiden joukossa. Soolo on erittäin hienosti elänyt jo yli 40 vuotta, saaden jokaisella kiertueella, jokaisella keikalla jotain uutta ja erilaista tulkintaa.
20 vuotta sitten matkustin Strat Pack -juhlakonserttiin kuuntelemaan GIlmouria, koska ajattelin että käsillä on ehkä viimeinen mahdollisuus nähdä maestro livenä. Sen jälkeen onkin saatu nauttia vielä kolmesta uudesta levystä ja kiertueesta.
Strat Packissa Gilmour oli vasta palailemassa perhevapailta takaisin live-soittoon, mutta On An Island -keikka Gdanskissa oli soitannollisesti upea (Richard Wright koskettimissa, sinfoniaorkesteri mukana lavalla ja Echoes soitettiin). Royal Albert Hallissa oli jo hieman seestyneempi pienen bändin ilmaisu, mutta tunnelma mieleenpainuvan lämmin – kotikenttä on kotikenttä. Roomassa taas miksaus ja soundit olivat niin uskomattoman hyvät, että vaikea keksiä mitään parempaa, ja bändi oli monipuolisin tähänastisista.
Nyt kuitenkin jäi mieleen fiilis, että mahtaako enää tämän jälkeen jaksaa livesoittamista. Toivotaan, että olen väärässä.
Settilista 29.9.2024
5 A.M.
Black Cat
Luck and Strange
Speak to Me
Breathe (In the Air)
Time
Breathe (Reprise)
Fat Old Sun
Marooned
Wish You Were Here
Vita Brevis
Between Two Points
High Hopes
Sorrow
The Piper’s Call
A Great Day for Freedom
In Any Tongue
The Great Gig in the Sky
A Boat Lies Waiting
Coming Back to Life
Dark and Velvet Nights
Scattered
Comfortably Numb