Yhdestoista Summer Jazz sisälsi taas monenmoista rytmimusaa, uusia ja vanhoja tuttavuuksia 7. – 10.6.
Kesän alkusoittona toimiva festari pistää aina vastaanottokyvyn koville koska kuvausnakin takia kierrän kaikki keikat. Urakka alkoi torstaina SUN Trion vedolla. Kyseessä on Kalevi ja Olavi Louhivuoren sekä Antti Lötjösen koalitio, joka kävi jo viime vuonna voittamassa Young Nordic Jazz Comets -kisan. Maalaileva, mutta paikoin myös aika kiperä jazz upposi aika hyvin, ja tietysti Olavin rumpalointia oli taas ilo kuunnella.
Zoltán Lantosin Mirrorworld-yhtyeineen tykitti huikean virtuoottisesti etnahtavaa musiikkia, joka itseeni hirveästi uponnut muuten kuin instrumenttien hallintaa ihaillessa. Suuri yleisö kuitenkin näytti pitävän ja monen jalka vipatti kompleksien itämaisrytmien tahtiin.
Sinikka Langeland Ensemblen juuret taas pureutuvat tiukemmin skandinaaviseen maaperään. Huippubändin (Matias Eick, Trygve Seim, Severi Pyysalo, Markku Ounaskari) kanssa Sinikan laulu-tunnelmoinnit pääsivät hienoihin sfääreihin. Musiikki oli kiinnostavan raskassoutuista, mutta jätti kevyen tunnelman.
Raskaudesta ei sen sijaan ollut juuri tietoakaan Number Of The Cheezin keikalla. Bändin ohjelmisto koostui heavy-klassikoista loungeksi sovitettuna – ja vieläpä osuvia musiikillisia oivalluksia tarjoten. Tuli väkisinkin hyvälle tuulelle kun The Number Of The Beast kuulosti yht’äkkiä New York, New Yorkilta.
Bassottomien bändien joukosta seuraavana tielle osui Samuli Mikkonen – Markku Ounaskari Duo. Odotin arkaaisia jylhiä taidejazz-tunnelmointeja, enkä joutunut pettymään. Soittajat saivat yllin kyllin käyttää suurta vapaata tilaa musiikillista tilaa onnistuen mainiosti, ja keikka oli yksi festarin kohokohdista.
Emma Salokoski Ensemble taisi olla suurin suomalaisstara tänä vuonna, ja Lutakko olikin aika täynnä hyväfiiliksisiä diggareita. Itselläni tuli taas mieleen ajatus että voi kun Emma joskus vaikka edes kerran rääkäisisi pelottavasti, niin kokisi hieman enemmän kontrasteja. Äärimmilleen viety varmuus, hienostuneisuus, pidättäytyvä liioittelematon tulkinta ei tällä kertaa oikein napannut.
Wanhoista hywistä ajoista lähtien on salsaakin ollut festareilla. El Yoyo pisti A-salin väkeen vipinää suoraan lantioon. Laulajat Aili Ikonen ja Aili Järvelä olivat liekeissä, ja 9-miehinen bändi nakutti väliamerikkalaisrytmejä mainiolla fiiliksellä.
Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä (vihaan kliseitä, siksi vältän niitä kuin ruttoa) saimme kokea Eldbjørg Raknesin soolokeikan Vaajakosken Wanhassa Woimalassa. Tila on akustisesti hieno ja herkästi reagoiva, ja Raknesin setissä riitti nyansseja. Toinen käsi samplerilla tila täyttyi vaikuttavasta äänimaalailusta.