In The Flesh 2002 -kiertue on Roger Watersin ensimmäinen ulkomaankiertue 18 vuoteen. Mahtipontinen ja kyyninen, mutta melko varman päälle vedetty show näytti hartwall-areenalliselle faneja, kuka olikaan Pink.
Pink Floydin 90-luvun megalomaanisiin stadionspektaakkeleihin verrattuna Waters kiertää varsin pienellä kalustolla. Lavan takana on kangas filmien ja kuvien näyttämistä varten, ja orkesteri musisoi koruttomalla lavalla. Takaosaan oli pystytetty parin metrin korkuinen muuri. Seisomakatsomoa ei ollut lainkaan, vaan tuolirivit ulottuivat aivan lavan eteen asti. Waters on kritisoinut (usein ihan syystäkin) Pink Floydia rahastuksesta ja mammuttitaudista, vaikka omakin kiertue toimii osin samalla konseptilla: stadionit täyttyvät, kun vanhat floyd-klassikot soivat parin alkuperäisjäsenen ja steriilihköjen taustabändien voimin.
Watersin tapa hoitaa hommansa on kuitenkin varsin tyylikäs. Kahden ja puolen tunnin lämmittelybänditön show sisälsi Floyd-biisejä ensimmäisen viidentoista vuoden ajalta sekä soolomateriaalia myöhemmiltä kausilta. Taustakankaalla pyöri slideshow, joka esitteli kuvamateriaalia pääasiassa wanhoilta hywiltä ajoilta (Storm Thorgersonin ja Gerald Scarfen töitä), mutta myös uudempaa pulleita sikoja hyödyntävää kuvitusta, josta vastasivat Tim ja Katya Coupland.
Watersin tyyli säveltää onkin myös vahvan visuaalinen ja mielikuvia herättävä. Yhtä intensiivistä tunnelmaa kuin Areenalla pääsee nykyisin rock-konserteissa harvoin kokemaan. Watersin surumielinen lyriikka ja hitaasti etenevät sävellykset hiljensivät salin täysin – juuri mikään ei rikkonut äänimaisemaa esim. Shine On You Crazy Diamondin osien 6-9 aikana. Taustakankaalle heijastettu Syd Barrett -kuvamateriaali sai palan kurkkuun Floydin alkuaikojen luovaa neroa muistellessa.
Vanhojen muisteluhan tietenkin oli koko show’n punaisena lankana: uutta materiaalia ei viime vuosina ole juuri syntynyt, joten Waters tarjoili yleisölle sävelkansionsa angstisempaa puolta jättäen tylysti pois David Gilmourin kanssa tehtyjä Hey Youn tai Us and Themin kaltaisia helmiä.
Waters itse oli varsin hyvässä vedossa, vaikkei lauluääni enää riitäkään laulamaan nuoruudensävellysten korkeimpia nuotteja. Karisma riitti yhä varsinkin toisen setin soolomateriaalin esityksissä. Sääli, että Floydinulkoinen materiaali jäi kuitenkin ylipäätään varsin vähälle, sillä Money’a on saanut kuulla kyllästymiseen asti. Ko. biisin jatkuva läpisoittaminen jaksaa aina ihmetyttää, eikä livesettiin päädy mielenkiintoisempaa materiaalia kuten The Powers That Be tai vaikka The Final Cut.
Gilmourin maukkaan tyylitajuista kitarismia paikkaamassa oli entiseen tapaan kolme kitaristia: In the Flesh -kiertueen aiemmilta jaksoilta tutut luottomiehet Snowy White ja Andy Fairweather Low sekä uutena tuttavuutena Chester Kamen. White on vanha konkari jo 70-luvun loppupuolen Pink Floyd -kiertueilla. Fairweather-Low’kin on ollut mukana jo parisenkymmentä vuotta Watersin soolokiertueilla ja levyillä. Sukupolvien ero kuului ja näkyi: Kamenin soitanta kuulosti kireältä ja jännittyneeltä verrattuna vanhusten parempaan fiilikseen. Vaikka Kamen soittikin soolot teknisesti varmaankin paremmin kuin Gilmour koskaan (alkuperäislevytyksille uskollisesti lähes nuotintarkasti samalla tavalla), niin tunnepuolen nollatila steriloi lopputulosta hieman liikaa. Jenkkikiertueilla aiemmin soittanut Doyle Bramhall II uskalsi (tai sai :) soittaa enemmän omaa persoonaansa mukaan pistäen, mikä toi lopputulokseen enemmän henkisyyttä ja vaihtelua.
Jotenkin steriililtä kuulosti myös tämän kiertueen uusi biisi Flickering Flame. Hienoinen pettymys oli Each Small Candlen poisjääminen tämän vuoden setistä – siinä olisi ollut ehkä enemmän ainesta huipentamaan illan anti. Huippuhetkiäkin riitti kyllä muutenkin – Dogs, Set the Controls ja SOYCD 6-9 ensimmäisessä setissä sekä toisen setin keskikolmannes antoivat Watersin synkkien mutta herkkien visioiden ottaa paikkansa.
Kyynisellä asenteella varustettu uusien musiikkielämysten etsijä ei varmaankaan tästä keikasta juuri perustanut, mutta Waters-fanin ilta oli lähes täydellinen. Soundit toimivat, visuaalinen puoli toimi jylhästi musiikkia tukien ja yleisö jaksoi kuunnella biisit läpi ilman ”floyd rooolz” -huutelua. Waters näytti, että energiaa ja voimaa löytyy vielä – mutta vieläkö se riittää jonkin uuden luomiseen? Hajanaisia tietoja uudesta levystä sekä Ca Ira -oopperasta on liikkunut parin vuoden ajan, mutta valmista ei vielä ole soittimeen asti päätynyt. Ehkä sekin aika vielä tulee, vaikka vuodet lyhenevätkin eikä aikaa varmaankaan tunnu koskaan löytyvän…
Biisilista
Set 1: In The Flesh, The Happiest Days Of Our Lives, Another Brick In The Wall (Part 2), Mother, Get Your Filthy Hands Off My Desert, Southampton Dock, Pigs On The Wing (Part 1), Dogs, Set The Controls For The Heart Of The Sun, Shine On You Crazy Diamond (I – V), Welcome To The Machine, Wish You Were Here, Shine On You Crazy Diamond (VI – IX)
Set 2: Breathe, Time, Breathe reprise, Money, 5:06 AM (Every Strangers Eyes), Perfect Sense (Part 1), Perfect Sense (Part 2), The Bravery Of Being Out Of Range, It’s A Miracle, Amused To Death, Brain Damage, Eclipse, Comfortably Numb
Encore: Flickering Flame
Kokoonpano
Roger Waters – voc, bs, gtr / Andy Fairweather Low – gtr, voc, bs / Chester Kamen – gtr, voc / Snowy White – gtr / Harry Waters – kbds / Andy Wallace – kbds / Graham Broad – drs / Norbert Stachel – saxs / Katie Kissoon – voc / P. P. Arnold – voc / Linda Lewis – voc